Posted: 26 May. 2020 5 min. Lukuaika

Tietämättömyyden verho ja pohjoismaisen hyvinvointimallimme haasteet

Moraalifilosofi John Rawlsin klassikkoteoksen ”Theory of Justice” keskeisen teesin mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta on sellainen, jonka valitsisi ”tietämättömyyden verhon” takaa, toisin sanoen ilman, että tietäisi omaa asemaansa kyseisessä yhteiskunnassa. Tällaisen asetelman Rawls katsoo johtavan parhaimpaan tasapainoasetelmaan yhteiskunnan vahvimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien välille. Muun maailman silmin katsottuna pohjoismainen hyvinvointivaltio on lähinnä tällaista mallia.

Jokainen Pohjoismaa on kulkenut omaa polkuaan kohti nykyistä tilannetta, omista lähtökohdistaan. Olemme kuitenkin päätyneet varsin samanlaiseen lopputulokseen. Arvopohjamme on yhteinen. Uskomme oikeusvaltioon. Luotamme poliisiin. Luotamme toisiimme. Yksilön koetaan olevan tärkeä. Koulutuksen saatavuuden on perustuttava lahjakkuuteen ja motivaatioon. Terveydenhuoltoa on oltava saatavana kaikille. Koska koemme, että on yhteinen etumme, että ketään ei jätetä heitteille, tuemme yksilöitä, joilla on hankaluuksia elämässään. Nämä perusarvot ja valinnat aiheuttavat suoraan sen, että julkinen sektorimme on varsin suuri suhteessa bruttokansantuotteeseen. Niin suuri, että amerikkalaiset kutsuvat yhteiskuntiamme sosialistisiksi.

Miten hyvinvointiyhteiskuntamme kestää globaalit haasteet?

Mallimme on toiminut kommentoijasta riippuen loistavasti tai ainakin kohtuullisen hyvin joitakin kymmeniä vuosia. Silti meidän on oltava tarkkana ja uudistettava malliamme siten, että pystymme vastaamaan nykyisiin ja tuleviin haasteisiin vähintäänkin kohtuullisen hyvin. Deloitten raportissa ”The Nordic social welfare model” nostetaan keskeisimmiksi haasteiksi (1) yhteiskunnallinen tasapaino ja hyvinvointi (2) julkisen sektorin muutoskyvykkyys (3) pitkän aikavälin kilpailukyky ja (4) ilmastonmuutoksen torjunta.

Näistä ensimmäinen linkittyy suoraan John Rawlsin ajatteluun. Käsi sydämellä: kuinka moni meistä valitsisi empimättä juuri nykyisenlaisen suomalaisen yhteiskunnan? Moni ikäiseni ~50-vuotias muistelee mielellään 80-luvun puolivälin yhteiskuntaa, jossa keskimääräinen elintaso oli nykyistä alempi mutta jossa varallisuus oli jakautunut tasaisemmin ja jota 1990-luvun lama ei ollut päässyt pilaamaan. Toisaalta monet ikätoverini ovat myös sitä mieltä, että EU-jäsenyyden vaikutukset paransivat suomalaisten elämänlaatua keskimäärin olennaisesti. Ihan yhtä moni ei enää olekaan samaa mieltä siitä, että taloutemme kehittäminen siten, että tuloerot ovat kasvaneet, olisi yksiselitteisesti hyvä asia. Kun mukaan otetaan nuoremmat (ja miksei toisaalta myös vanhemmat ja samalla eniten äänestävät) ikäluokat, emme enää olekaan ihan niin yhtä mieltä kuin yhteinen vahva arvopohjamme antaisi ymmärtää. Itse asiassa olemme varsin erimielisiä toimenpiteistä, joilla meidän tulisi vastata tulevaisuuden haasteisiin.

Muutoksessa tarvitaan yhteistä tahtoa – ja kykyä keskustella yhteisen tahdon muodostamiseksi

Samalla sosiaalisen median käyttäytymisnormit ohjaavat meitä yhtäältä kiiltokuvamaiseen epäaitouteen, toisaalta keskustelupalstoilla nähtyyn säälimättömään pottuiluun ja ajoittain suorastaan lynkkausmeininkiin. Samalla kun itsekin ihan sujuvasti esittelen joitakin parhaita puolia elämästäni Instagramissa, näemme pääministerin ja oppositiojohtajan nokittelevan keskenään Twitterissä. Valtiolaivaamme ohjaavien henkilöiden keskinäisen dialogin toivoisi olevan terveemmällä pohjalla, jotta meillä olisi minkäänlaisia edellytyksiä selvitä kakkoshaasteestamme eli julkisen sektorin kyvystä uusiutua. Hankaluuksia kun on muutenkin – aidot näkemyserot ja erittäin monimutkaiseksi kasvanut siiloutunut hallintokoneisto. Entisenä koodarina muistan, kuinka helposti käy niin, että ohjelma (siis eräänlainen monimutkainen koneisto) tekee välillä jotakin ihan muuta kuin mitä sen piti tehdä. Ja tämä vielä ihan ilman näkemyseroja siitä mitä pitäisi tehdä. Ja harmi kyllä: jos on oikein sotkuisen ohjelmiston rakentanut, niin helpompi on rakentaa kokonaan uusi ja virtaviivaisempi kuin korjata vanhaa. Sote on tästä hyvä esimerkki.

Julkisen sektorin uudistamisen avainkysymys on myös talous

Valtionvelkamme on päässyt ryöpsähtämään suureksi ja presidenttimme varoittelee meitä COVID-19:n jälkeisestä velkapommista. On totta, että yksi pohjoismaisista arvoistamme on ollut säästäväisyys. Maailma on kuitenkin muuttunut viimeistään finanssikriisin yhteydessä. Rikkaat valtiot tankkasivat silloin paljon velkaa välttääkseen 1930-luvun kaltaisen suuren laman. Samalla syntyi eräänlainen ”Game over”-talous: ”peli pelattu – haluatko ottaa velkaa aloittaaksesi uuden pelin”? Kaikki ottivat, koska vaihtoehto olisi ollut liian karmea. OECD:n tuoreen tiedon mukaan rikkaat valtion ottavat COVID-19:n yhteydessä 17 tuhatta miljardia uutta velkaa entisen velan päälle. En jaksa uskoa, että näitä koskaan maksetaan. Luullakseni näemme jossakin vaiheessa uuden ”Game over”-manööverin, jonka yhteydessä keskuspankit eri puolilla maailmaa ostavat valtioiden velkakirjoja ja mitätöivät ne. Eli velkaa hävitetään samalla tavalla kuin sitä on synnytettykin, sormia napsauttamalla: puff, olet kadonnut.

Selitäpä edellinen pienituloiselle yksinhuoltajalle. Että pelkästään Suomen tapauksessa kymmeniä miljardeja ensin annetaan ja sitten – jos niin todella käy - hävitetään sormia napsauttamalla. Tähän tiivistyykin John Rawlsin ”tietämättömyyden verhon” haaste.

Nykymaailma on niin kovin monimutkainen, että syy-seurausketjut ovat pitkiä ja epäselviä. Lähtökohtaisesti julkiseen talouteen kaadettu raha hyödyttänee suhteellisesti enemmän heikoimmassa asemassa olevia. Siksi on hyvä, että on kyetty luomaan rahaa silloin kun sitä on tarvittu.

Toisaalta on myös erinomaisen hyvä, jos tulevaisuuden keskituloiset suurimpana veronmaksajaryhmänä eivät kokonaan näänny velkataakan alle, jotta heikoimmassa asemassa olevat saisivat tarvitsemaansa tukea jatkossakin.

Kuinka Suomen kilpailukyky varmistetaan?

Mutta miksi huolehtia kolmannesta haasteestamme eli kilpailukyvystä jos valtio saa rahaa silloin se sitä tarvitsee? Ainakin siksi, että rahahanat ovat valtionkin suuntaan löysällä vain erityisten olosuhteiden (kuten finanssikriisi ja COVID-19) aikana. Lisäksi jos valtionvelkojen mitätöintiin oikeasti lähdetään, se tulee todennäköisesti tapahtumaan siten, että suhteelliset mitätöitävät velkaosuudet ovat suunnilleen samankokoiset. Näin ei vääristettäisi maiden keskinäistä taloudellista asemaa liikaa. Jonkin verran vääristymistä silti tapahtuisi, koska joillakin mailla ei nettomääräistä valtionvelkaa käytännössä ole edelleenkään lainkaan.

Ainoa keino rahoittaa nykyinen pohjoismainen elämänmuotomme on varmistaa, että yksityinen sektorimme työllistää riittävästi ihmisiä sekä vienti- että kotimarkkinayrityksissä. Näin mahdollisimman moni meistä ei tarvitse yhteiskunnan tukea ja toisaalta mahdollisimman moni maksaa veroja mahdollistaakseen tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. John Rawlsin ”tietämättömyyden verhon” takaa tarkasteltuna tämä kuulostaa fiksulta riippumatta siitä missä töitä tehdään. Takavuosikymmeninä ajattelimme hyvin yksioikoisesti viennin kautta ja sanoimme ”ettemme voi elää pesemällä toistemme paitoja”.

COVID-19 on tuonut erinomaisen näkyvästi esiin kotimarkkinamme merkityksen taloudelliselle hyvinvoinnillemme, ja toivon, että tämä ymmärrys säilyy tästä eteenpäin kirkkaana päättäjiemme mielessä.

Loppupelissä vienti on silti se, joka mahdollistaa, että voimme tuoda haluamiamme tavaroita ja (kun tilanne sen taas sallii) käydä lomareissulla muualla. Jos teemme laadukkaampaa ja kustannustehokkaampaa kuin muut, pärjäämme. Jos emme, niin emme pärjää. Sormilla napsautettavaa ”puff, olet taas kilpailukykyinen” -temppua meillä ei enää käytössämme ole, kun emme voi devalvoida valuuttaamme. Ainoa tapa on lisätä tuottavuutta – eli joko kyetä tuottamaan halvemmalla tai luomaan enemmän lisäarvoa samalla rahalla. Todennäköisesti meidän on yhteiskuntana pystyttävä vetämään molempia vipuja. Teemaan liittyvät jännitteet ovat säännöllisin väliajoin kaikkien havaittavissa, ja erityisesti vientialojen ammattiliittoja on kritisoitu siitä, että ne suojelevat enemmän työllisiä kuin työttömiä.

Ilmastonmuutos ei ole kadonnut koronakriisin aikana

Viimeinen haasteemme eli ilmastonmuutos jää helposti ihan liian vähälle huomiolle. Silti se hahmottuu John Rawlsin ”tietämättömyyden verhon” takaa kaikkein selvimmin.

Jos tulevaisuuden yhteiskuntaamme kuuluu pilaantunut planeetta ja olennaisesti kaventuneet elinolosuhteet, useimmat meistä valitsevat ”tietämättömyyden verhon” takaa rationaalisesti tämän päivän yhteiskunnaksi sen, jossa toimimme aktiivisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Valinnan sääntöihin kun kuuluu se, että emme voi tietää omaa asemaamme; pahimmassa tapauksessa olisimme nyt vauvoja ja päätyisimme tulevaisuuden pilatulle planeetalle. Harmi vaan, että muut asiat askarruttavat meitä edelleen niin kovin paljon – kuten tästäkin kirjoituksesta näkee.

Ota yhteyttä

Ilkka Huikko

Ilkka Huikko

Partner

Ilkka Huikko toimii Deloitten finanssialan toimialajohtajana Suomessa. Ilkalla on yli 20 vuoden kokemus finanssialan konsultoinnista sen eri sektoreilla (pankki, vakuutus, varainhoito, markkinainfrastruktuuri). Viime aikoina hän on keskittynyt analytiikkaan, maksamiseen, hinnoitteluun sekä asiakaskokemuksen ja kanavien (fyysiset, digitaaliset) kehittämiseen ja rahanpesun estämiseen. Ilkalla on laaja kokemus myös muun muassa prosessien tehostamisen ja kehittämisen, tietohallinnon ja toimintamallien kehittämisen sekä muutos- ja IT-hankkeiden valmistelun ja johtamisen parista. Briefly in English: Ilkka is Financial Services Industry (FSI) leader at Deloitte Finland. Ilkka has over 20 years of experience within various sectors of the financial services industry (banking, insurance, investment management, market infrastructure). He currently focuses on analytics, payments, pricing, customer experience and channel (both physical and digital) development and anti-money laundering (AML). He has also strong experience in process development, IT operating model development as well as program leadership for change and IT programs.